Seuraava selostus 1800-luvun lopulla Suomessa käytössä olleesta reservijärjestelmästä on tiivistelmä vuonna 1938 Suomen Sotilas -lehden numerossa 13–14 julkaistusta artikkelista.
Joulukuun 27 p:nä 1878 annetussa Asevelvollisuuslaissa määrättiin maan sotavoimaksi: 1) vakinainenväki, 2) reservi ja 3) nostoväki. Kutsunnassa sotapalvelukseen hyväksytyt asevelvolliset jaettiin arvalla vakinaisen väen ja reservin välillä. Edelliset siirrettiin 3 vuotta palveltuaan vakinaisessa väessä vielä 2 vuodeksi reserviin, jälkimmäiset luettiin 5 vuotta reserviin kuuluviksi. Tämän jälkeen kaikki siirrettiin nostoväkeen.
Kutsunnassa toimitetun arvonnan perusteella joutui vuosittain n. 22 % sotapalvelukseen hyväksytyistä vakinaiseen väkeen ja n. 78 % reserviin. Koska reservin päätarkoituksena oli vakinaisen väen täydentäminen sota-ajan lukumäärään, oli välttämätöntä järjestää suoraan reserviin siirretyille harjoituksia siinä määrin, että heidät voitaisiin ilman suurempaa hankaluutta asettaa riviin niiden reserviläisten rinnalle, jotka olivat aikansa palvelleet vakinaisessa väessä. Tässä tarkoituksessa määräsikin asevelvollisuuslaki harjoituksia pidettäviksi kunakin kolmena ensimmäisenä vuotena 90 päivää kaiken kaikkiaan.
Lähempiä määräyksiä annettiin armollisella asetuksella 30 p:ltä marraskuuta 1881. Maa jaettiin 32:een reservikomppania-piiriin, jotka yhdistettiin neljä komppaniaa käsittäviksi pataljoonan reservipiireiksi. Pataljoonan piirit saivat nimityksensä vakinaisten pataljoonien mukaan; komppaniat nimitettiin paitsi järjestysnumerolla sen paikkakunnan mukaan, johon ne olivat sijoitetut.
Jako oli seuraava:
1:n Uudenmaan pataljoonan reservipiiri, johon kuuluivat 1. Artjärven, 2. Tuusulan, 3. Lohjan ja 4. Halikon reservikomppania;
2:n Turun pataljoonan reservipiiri, käsittäen 5. Kärsämäen, 6. Uudenkaupungin, 7. Ulvilan ja 8. Ikaalisten reservikomppanian;
3:n Vaasan pataljoonan reservipiiri, käsittäen 9. Närpiön, 10. Laihian, 11. Alavuuden ja 12. Kronobyn reservikomppanian;
4:n Oulun pataljoonan reservipiiri, käsittäen 13. Oulaisten, 14. Oulun (Maikkulan), 15. Kemin ja 16. Kajaaninreservikomppanian;
5:n Kuopion pataljoonan reservipiiri, käsittäen 17. lisalmen, 18. Suonenjoen, 19. Juvan ja 20. Joensuun reservikomppanian;
6:n Mikkelin pataljoonan reservipiiri, käsittäen 21. Savonlinnan, 22. Mikkelin, 23. Mäntyharjun ja 24 Luumäen (Taavetin) reservikomppanian;
7:n Hämeen pataljoonan reservipiiri, käsittäen 25. Lammin, 26. Urjalan, 27. Oriveden ja 28. Saarijärven reservikomppanian;
8:n Viipurin pataljoonan reservipiiri, käsittäen 29. Lappeenrannan, 30. Muolaan, 31. Rautjärven ja 32 Sortavalan reservikomppanian.
Reservin vakinaisen päällystön muodostivat kussakin pataljoonan piirissä: piiriesiupseeri, everstiluutnantin arvossa itsenäisen pataljoonan komentajan oikeuksilla, sekä kutakin komppaniaa kohti: komppanianpäällikkö, vääpeli, varusmestari ja neljä plutoonan aliupseeria, viimemainitut nykyisen väen kersanttien arvossa. Harjoituskokousten ajaksi komennettiin näiden lisäksi vakinaisista pataljoonista kuhunkin komppaniaan: yksi nuorempi upseeri, neljä nuorempaa aliupseeria (alikersanttia) ja neljä jefreitteriä (korpraalia). Erikoistapauksissa miesluvun jossain komppaniassa noustessa useampaan sataan voitiin näitä tilapäisiä opettajavoimia jossain määrin lisätä. Sitä paitsi komennettiin komppanioihin välskäri (lääkintäkersantti) ja kaksi torvensoittajaa.
Heti komppaniain kokoontumispaikkojen tultua valituksi ja valtiolle lunastetuiksi alettiin kiireimmiten rakentaa välttämättömimpiä rakennuksia. Kun miehistö ensi kerran kutsuttiin harjoituksiin kesällä v. 1883 olivatkin miehistörakennukset (n.s. parakit), keittiörakennukset, varushuoneet ja vartiotuvat arestikoppeineen valmiina. Myöhemmin syksyllä valmistuivat lisäksi pienet sairastuvat lääkärien vastaanottohuoneineen ja apteekkeineen, komppanianpäälliköitten asuinrakennukset kanslioineen, vääpelin ja varusmestarin yhteiset asuinrakennukset, saunat sekä muutamia pienempiä talousrakennuksia.
Rakennukset olivat sen ajan oloihin nähden luonnollisesti kaikki puusta. Asuinrakennuksen pinta-ala oli n. 400 neliömetriä. Sen toisen kerroksen muodosti avonainen ullakko, jota yksinomaan käytettiin miehistön asuntona. Alikerrassa sitä vastoin oli väliseinillä eristetty kaksi huonetta alipäällystölle ja pesuhuone. Makuusijoina oli laudoista tehdyt laverit kahdessa kerroksessa. Tiloja oli varattu n. 300 miehelle. Jokaiselle annettiin olkipatja ja tyyny, peitteenä käytettiin päällystakkia, n.s. sinelliä. Myöhemmin hankittiin komppanian säästövaroilla makuuvaatteiden lisäksi lakanat, tyynynpäälliset ja huopapeitteet. Lämmityslaitteita ei parakeissa ollut; aikaa myöten havaittiin niiden rakentaminen välttämättömäksi maan pohjoisosissa sijaitseviin reservikomppanioihin.
Keittiörakennus oli yhtä alkuperäinen kuin edellinen. Sen kummassakin päässä olivat keittiöt kattiloineen ja niiden välillä oli katos, joka oli varustettu pitkällä pöydillä ja penkeillä toimien ruokailuhuoneena. Seinien ja lattian puutteessa oli ruokahuone alttiina tuulille, tomulle vieläpä sateillekin. Aikaa myöten tulivat nämäkin epäkohdat korjatuiksi komppanioiden säästövaroilla.
Vaatetuksena sai reservimies yhden pukukerran, jonka pääparseleina olivat musta verkainen asetakki ja housut sekä harmaa sarkainen päällystakki. Erikoista huomiota herättivät valkoiset liinahousut, joita kotioloissa käytettiin niin hyvin asetakin kuin valkoisen voimistelupaidan kanssa. Alusvaatteita valtio ei antanut. Niille nähtävästi ei annettu arvoakaan, asetuksessa määrättiin vain lyhyesti, että »reservimiehen tulee olla varustettu omilla paidoilla ja sukilla tahi jalkakääreillä». Kenellä oli hyvät tarkoitukseen sopivat jalkineet »nahasta anturain ja korkojen kanssa», sai käyttää omiaan nauttien siitä korvausta 5 penniä harjoituspäivältä. Aseistuksena oli Berdan-mallinen jalkaväen kivääri.
Muonitus oli myöskin yksinkertaisinta laatua ilman vaihtelua. Pääateriana oli vuorotellen herne- tai perunakeitto. Aamuin ja illoin perunoita ja suola-silakkaa tai puuroa maitoineen, joiden lisäksi väliin tuli pieni voiannos. Aamulla oli sitä paitsi teetä. Leipää sai jokainen mielensä mukaan.
- Kapinelaukku
- Korppulaukku ynnä pikari
- Saapaskotero ynnä saappaat
- Vesileili hihnoinensa
- Kenttäkattila
- Vyöstä kannettavasta koterosta olevan lapion varsi
- Kaksi patruunalaukkua 30 patruunaa kussakin
- Kokoon kääritty päällystakki, ynnä telttivaate, telttikeppi, ja köysi
- Saapaskoteron hihna
- Hihna kokoon käärityn päällystakin päiden yhteensitomista varten
Harjoitusajasta ei laissa ollut enempää määrätty, kun mitä aikaisemmin jo mainitsin. Käytännössä oli harjoitusaika melkein koko laitoksen olemassaolon aikana jaotettu seuraavasti: ensimmäisenä vuotena 45 päivää, toisena 30 päivää, ja kolmantena 15 päivää. Harjoituskokoukset alkoivat kesäkuun alussa ja päättyivät syyskuun alkupuoliskolla, jatkuen koko kesän muutaman päivän väliajoilla ikäluokkien välillä. Monen komppanian päällikön mielestä tunsi reserviläinen tehtävänsä paremmin toisen kuin kolmannen harjoituskauden päättyessä. Siihen velttouteen, joka silloin monessa oli huomattavissa oli luonnollisena syynä sekin, että miehet tiesivät muutaman päivän kuluttua ainaiseksi vapautuvansa ehkä monellekin raskaalta tuntuvasta taakasta.
Reserviläisten harjoituksissa noudatettiin tavallista sotilaskoulutusohjelmaa, joskin lyhennetyssä muodossa vakinaisiin pataljooniin verraten. Vakinaisten pataljoonien päälliköt olivat velvolliset vuosittain tarkastamaan jokaisen reservikomppanian. Sitä paitsi sotaväen päällikkö ja hänen apulaisensa tekivät tarkastusmatkoja, ammuntatarkastuksia taas erinäiset tätä alaa tarkastavat kenraalit keisarikunnasta.
Kun päivän harjoitukset olivat päättyneet, illallinen syöty ja vähän levähdetty, komennettiin kaikki töihin. Silloin raivattiin ja tasoitettiin harjoitus- ja ampumakentät, istutettiin puistoja ja lehtikujia, kylvettiin nurmikoita, niin että kasarmialueet vuosi vuodelta yhä kaunistuivat.
Viimeinen harjoituskesä oli v. 1899, jonka jälkeen kasarmit pitkät ajat seisoivat tyhjinä. Myöhemmin luovutettiin suurin osa kunnille, jotka käyttivät niitä rauhan merkeissä pääasiassa sairaaloina ja kunnalliskoteina.