Seuraava kuvaus asepalveluksesta Miettilän kasarmilla sisältyy Räisälässä syntyneen lyseon lehtorin ja kuoromiehen, Artur Siegbergin (Alku Siikaniemi) 1862–1948 teokseen ”Vuodet ovat vierineet 3: Kulttuurikuvia 1880-luvulta”
Se oli siihen aikaan, kun Suomeen oli saatu uusi kotimainen sotaväki n.s. reservin nimellä. Vuoden 1877–78 valtiopäivillä oli tehty esitys ja hyväksytty uusi asevelvollisuuslaki pitkien neuvottelujen jälkeen, jolloin varsinkin Agathon Meurman ja muut suomenmieliset asiaa innokkaasti ajoivat. Sen päätarkoituksena oli turvata Suomelle oma sotaväki, jos isänmaa ja suuri Venäjä tarvitsisivat puolustusvoimaa. Näin oli äsken tapahtunut, kun Suomen kaarti komennettiin Venäjän ja Turkin sotaan v. 1877, jolloin se suurella kunnialla täytti tehtävänsä.
Reservin tarkoituksena oli muutamien kuukausien aikana kolmen vuoden kuluessa totuttaa asevelvollisuusikään joutuneet nuorukaisemme, alhaiset ja ylhäiset, yksinkertaisimpaan sotakomentoon, jotta he tarpeen tullen olisivat valmiit isänmaata ja suuriruhtinasta puolustamaan, mikä jälkimmäinen pykälä teki mahdolliseksi komentaa heidät ulkopuolellekin Suomen rajaa. Ensimmäisenä kesänä oli palveltava 6 viikkoa, toisena 4 ja kolmantena vain 2 viikkoa. Tämä järjestelmä mullisti kokonaan silloiset olot. Monet koettivat päästä asevelvollisuudesta irti erinäisillä syillä, mutta ylimalkaan suhtauduttiin lojaalisti esivallan käskyihin. Lääkärintarkastuksissa noudatettiin oikeutta ja kohtuutta, joten ei ketään turhanpäiväisistä syistä vapautettu. Siitä oli sekin hyöty, että säätyläispojat entistä enemmän tutustuivat maalaistovereihinsa ja ylioppilaat tottuivat veljeilemään heidän kanssaan samassa sotilasrivissä.
Reservikasarmeja perustettiin ympäri maata, suomalaisia upseereita, myöskin Venäjältä tänne saapuneita, määrättiin komppanianpäälliköiksi, ja vartavasten koulutetut upseerit hoitivat komentoa sotilasharjoituksissa. Tällöin kyllä joskus sattui ikäviä välikohtauksia, näiden usein raakojen ja sivistymättömien komentajien ja sivistyneiden ylioppilaiden kesken, mutta yleensä pitkin maata harjoitukset sujuivat onnellisesti. Komppanianpäälliköt olivat joko meillä tai Venäjällä korkeamman sotilaskasvatuksen saaneet, joten osasivat humaanisella tavalla suhtautua myöskin sivistyneisiin reservimiehiin. Mentiinpä joskus niin pitkälle, että ylioppilaat iltahetkinä kutsuttiin päällikkönsä luo vierailemaan. Esim. Tuusulassa oli siihen aikaan komppanian päällikkö, jonka luo usein tiistaisin käskettiin siellä palvelevat ylioppilaslaulajat, jotka todin ääressä laulelivat kvartettilaulujaan.
Kun minun kohtalokseni tuli astua reserviin, määrättiin minut kotipaikkani mukaan Rautjärven reservikomppaniaan, koska Kirvu oli Rautjärven rajapitäjä. Tämä sattui minulle epämieluiseen aikaan, kesäkuun 1 p:nä 1884. Olin koko vuoden laulanut mukana Y.L:n valiokuorossa Laulu-Veikoissa, jonka oli määrä kesäkuun alussa tehdä lauluretki Viipurista Kuopioon saakka, ensin pitkin Saimaan kanavaa, matkalla konsertoiden Lappeenrannassa, Savonlinnassa ja Varkaudessa. Tämä olisi ollut ensimmäinen odottamani laulajaretki. Suomen kauneimmilla seuduilla. En vielä vanhanakaan ihmettele, että asia silloin koski kipeästi herkkään nuorukaissieluuni ja perästäpäin sainkin tovereilta kuulla mitä ylistävimpiä kiitossanoja tästä toivioretkestä, jota Walter Lampen on elävästi ja runollisesti kuvaillut ensimmäisessä Y.L:n albumissa.
Lahden kaupunginmuseon
kuva-arkisto.
Mutta arpa oli heitetty. Kun minut oli kelpoiseksi havaittu, oli vain mentävä kotiin toukokuun lopulla ja siellä valmistettava tarpeelliset liinavaatteet tulevaa sotamiestä varten. Sotilaspuvut saatiin yleensä kruunulta, mutta sivistyneiden perheiden nuorukaiset tavallisesti tilasivat ne erikseen kotiräätäliltään. Siten saatiin valkoiset housut oikeasta palttinasta ja lakki ja virkatakki kiiltonappeineen tehtiin hyvästä verasta. ”Sinellin” sitävastoin kustansi kruunu. Ja näin varustettuna läksin pappilan hevosella ajamaan kiertotietä Ruokolahden kautta Miettilän reservikasarmille Rautjärven pitäjään. Olisin kyllä päässyt toistakin, suorempaa tietä Kirvun Lankilasta kävellen läpi jylhän salometsän, jota myöhemmin aina käytin erottuani kesän palveluksesta, mennäkseni Kirvun pappilaan.
Perilletulo oli elämys. Miettilän kasarmirakennuksia ympäröi laaja aitaus, jonka ulkopuolelle oli kerääntynyt paljon hevosia rattaineen ja niiden kuljettamia sotapoikia usean pitäjän alueelta. Maalaispojat katselivat töllistellen uutta ympäristöä. Aitauksen sisäpuolella liikkui pystypäin arvokkaita aliupseereja pronssinappisissa vormuissaan, edessä näkyi pitkä jyrkkäkattoinen kasarmirakennus ja edempänä sironpuoleinen huvilan tapainen, jossa komppanian päällikkö perheineen asui. Ja sitten astuimme me tulevat sotapojat, ken allapäin pahoilla mielin, ken itsetietoisen varmana suureen katselmukseen, joka tapahtui kasarmin pihalla. Siellä aliupseerit ylväin katsein jaoittivat sotilaskokelaat eri ryhmiin eli ”plutooneihin” etupäässä pituuden mukaan, joten syntyi 3 plutoonaa, kullakin oma aliupseeri komentajana. Kun nimet oli merkitty komppanian kirjoihin ja siniset olkalaput kiinnitetty olkapäihin sekä valkoinen kokardi mustaan sotilaslakkiin, saapui komppanian päällikkö majuri Järnefelt tulokkaita tarkastamaan. Hän oli ennen palvellut Venäjällä ratsuväessä, josta johtuen hän asteli vääräsäärisenä. Muuten hän Venäjällä oli tottunut tuimaan komentoon ja herätti alusta alkaen pelonalaista kunnioitusta.
Tulokkaiden joukossa oli neljä sivistynyttä nuorukaista jonkalaisia monessa komppaniassa kohdeltiin erikoisella arvonannolla. Täällä sitävastoin me olimme muiden kanssa samanarvoisia muissa suhteissa paitsi että meidät ulkotöiden sijaan määrättiin iltapäivisin kansliatöihin. Meitä oli kaksi ylioppilasta, Jarl Moberg Käkisalmesta ja minä Kirvusta, lisäksi kansakoulunopettaja Ikonen Jääskestä ja kauppa-apulainen Puputti Käkisalmesta. Tätä komppanian ”kermaa” aliupseerit pitkin aikaa jonkin verran liehittelivät, mutta komppanian päällikkö pysyi meistä loitolla koko palvelusajan. Hän kyllä oli tavatessa ystävällinen, mutta ei kutsunut luokseen eikä suonut muita erikoisoikeuksia kuin tavalliset lomallepääsyt lauantai-iltana. Palvelusajan loputtua kävimme hänen luonaan kiitoskäynnillä, ja silloin hän meitä kohteli perheessään vieraanvaraisesti, kuten muita siviilimiehiä.
Miettilän reserviparakki oli, kuten muutkin, ulkopuolelta hirsistä, mutta sisäpuolelta laudoista rakennettu. Suuriin makuusaleihin mahtui parikymmentä miestä, ja makuupaikkoja eli ”polia” oli aina. kaksi päällekkäin seinänvieressä. Vuoteina olivat kovat laudat ja niiden yllä olkipatjat, joten ensimmäisinä öinä kupeet olivat hellät oudosta makuusijasta. Tyynyinä oli samoin karkealla kankaalla päällystetyt olkipielukset ja peitteenä harmaan sininen huopa. Ettei ilmakaan tällaisessa ahtaudessa ollut parasta lajia, on itsestään selvää. Mutta kaikki haitat haihdutti ”hurtti humööri” poikien kesken ja ankara väsymys päivän harjoituksista.
Aamuisin oIi noustava aikaisin, väliin jo kello 5, ja hyvällä ilmalla koko komppania marssi aliupseerien komennolla läheisen lammin rannalle, josta heittäydyttiin aaltoihin ilohuutojen kaikuessa. Rannalla oli pesualtaita, joissa sai ”silmänsä pestä”. Ja sitten taas kovaa vauhtia kasarmille aamiaiselle. Aamiaiseksi syötiin pitkien pöytien ääressä isoista puurovadeista tai herneekulhoista tai perunavadeista, joka tapauksessa riittävästi ja parempaa ruokaa kuin myöhemmissä sodissamme. Voitakin oli silloin tarjona ja piimää tai maitoa riittävin määrin. Aamupäivä käytettiin kokonaan ulkoharjoituksiin laajalla kentällä. Siellä oli somaa nähdä, kuinka monikin heikkolahjainen maalaispoika astui ”päin oikeaan, päin vasempaan, päinvastoin aina vaan”, kuten aikoinaan Sven Tuuva. Aliupseeri kirkui ja komensi, mutta oppi ei pystynyt päähän, joten tovereilla oli monta makean naurun hetkeä. Kun kesäsydännä väliin sattui olemaan 25–30° lämmintä päivän paahteessa, ei ole kummaa, jos hiki valui otsalta ja päätäkin alkoi särkeä. Tällaisen marssinnan jälkeen päivällinen, jotenkin sama kuin aamiainen, maistui oivalliselta. Sen jälkeen saatiin mennä joksikin aikaa kukin ”polalleen” lepäämään. Iltapäivällä pantiin muut miehet kaikenlaisiin ulkotöihin, mutta koulua käyneet pojat saivat työkseen eri konttorihuoneissa päiväkäskyjen ja muiden kirjoitustöiden paperillepanon. Tästä johtuu mieleeni eräs hauska ruotsinmielisen komppanian päällikön mielijohde. Kun hän ei nähtävästi voinut sietää ensimmäistä kylläkin outoa ristimänimeä ”Alku”, hän säännöllisesti luetteloihin merkitsi nimekseni ”Början” Siegberg, mikä herätti tovereissani paljon pilan aihetta. – Silloin oli muutenkin päivän hauskin hetki, kun usein tilasimme kahvia naapuritalosta. Ympärillemme kokoontuivat usein arvokkain ilmein aliupseerit pitämää seuraa herraspojille, ja nyt heidän tuima komentajakatseensa sileni, ja he antautuivat tuttavalliseen keskusteluun alaistensa kanssa.
Illastettua komppania kokoontui kasarmin ulkopuolelle nelikulmioon, jolloin päällikkö, korkea-arvoinen ”herra majuri”, tarkasti komppanian, torvensoittajat puhalsivat ”fanfaarin”, lyhyt rukous luettiin, virsi veisattiin ja miehet yöpyivät makuusijoilleen. Siellä ei saanut valvoa myöhempään kuin kello 10:een. Useat nukkuivat heti, mutta toiset juttelivat tai jyrysivät ”polillaan”, kunnes aliupseeri teki nujakasta lopun. Rasvasaappaat riisuttiin lattialle, vaatteet oli pantava järjestyksessä makuusijojen viereen, ja lakki ripustettiin naulaan ”polan” viereiselle seinälle. Kohta oli koko kasarmi kuin hiljainen suvanto merenkäynnin jälkeen.
Myöhemmässä vaiheessa sotapoikia opetettiin myöskin ampumaan. Jo alusta pitäen oli sateisina päivinä aliupseerien luentoja kasarmihuoneissa. Silloin saimme vähitellen läpikäydä tärkeimmät luvut asevelvollisen käsikirjasta. Erittäin suuri paino pantiin keisarillisen perheen jäsenten tuntemiseen, ja keisarin ja keisarinnan kaikki nimet ja kunnia-arvot oli osattava täsmälleen. Samalla opetettiin äkseerauksessa tarvittavat komentosanat venäjänkielellä. Oli hauskaa kuulla, kuinka sekä aliupseerit että monet sotapojista hikoilivat ääntäessään venäjän moninaisia suhuäänteitä ja muita vaikeasti äännettäviä pitkiä sanoja. Sellaisia olivat: ”na-plietshoo” (kivääri olalle), ”ruushja voljna” (kivääri jalalle), ”raadi starjatsja” (ahkeruus ilomme). Helposti opittu ja mieluinen sana oli ”voljna” (lepo paikalla).
Tärkeä opinala oli kiväärinosien tunteminen ja eritteleminen. En enää muista näiden osien nimiä, mutta se on vielä mielessäni, että monelle kätevälle kansanmiehelle tämä asia oli helpompi oppia kuin meille kirjan ääressä istuneille lukutoukille. Kun sitten päästiin niin pitkälle, että ruvettiin kenttäharjoituksissa ampumaan maaliin, niin tämäkin usein onnistui käytännön miehiltä paremmin kuin oppineilta. Minua puolestani haittasi jo silloin silmien likinäköisyys, niin että ampuessa, kuten muutenkin, aina oli pidettävä kakkulat nenällä. Senpätakia usein sattui, että ammuin syrjään silloin, kun moni muu osasi tähdätä loitolla metsänlaidassa olevan sotamiehenkuvan sydämeen. Tämä kävi vielä vaikeammaksi, kun meidät väliin asetettiin metsänlaitaan ketjuun, jolloin mahallamme maaten saimme asettaa kiväärin jonkin mättään ylle ja siten yrittää ampua sotamiehen kuoliaaksi. Kivääri vain pyrki huojumaan sinne tänne, ja silmälasit olivat väliin aamusumussa kostean hämärät taikka silmäkakkulat (pincenez) liikehtiessä putoilivat paikaltaan. Muutamille sotapojille tällainen ammunta oli kuin leikkiä. Niin esim. eräs vilkas naapuripitäjän poika, luonteeltaan huikentaleva, mutta hyväsydäminen ”Lemminkäinen”, oli oiva ampuja. Toiselta puolen eräs sotilas, lyhyt harvasanainen ”Ilmarinen”, uupumatta koetti parastaan, mutta enimmäkseen turhaan. Kun joskus onni osui suosimaan, kuului yli kentän ”Ilmarisen” riemukas huuto: ”Asikaisen satt’, herr majur” Komppanianpäällikönkin tuima katse hetkeksi lauhtui iloiseksi, ja koko komppania nauroi. Tällainen maaliinamnunta kesäisen aamun raikkaassa ilmastossa, jolloin kastekarpalot vielä välkkyivät metsännurmikossa, kuuluvat miellyttävimpiin muistoihin muuten yksitoikkoisessa sotilasoloissamme.
Viikon hauskin ilta oli lauantai-ilta. Silloin suuri osa komppaniaa pääsi lomalle, lähempänä asuvat koteihinsa, toiset lähikylien tuttaviin tai jossakin vietettäviin lauantaikarkeloihin. Meidät, omasta mielestämme ”komppanian kerma”, väliin kutsuttiin kilometrin päässä asuvan kauppamiehen luokse, joka silloin tarjosi maukkaan illallisen ja totilasit sen päälle. Sunnuntaisin toverini Moberg ja minä välistä vaelsimme kuuden kilometrin päässä olevaan kirkonkylään, jossa saarnan kuultuamme siirryimme lähipappilaan rovasti Blomgrenin vieraanvaraiseen perheeseen. Minulle he olivat vanhoja tuttuja, koska isäntä ja emäntä olivat vanhempieni nuoruudenystäviä. Lapsista oli Martti-poika muutamia vuosia minua nuorempi ja Heikki häntä vielä nuorempi. Muut viisi poikaa olivat vielä kouluiässä, ja nuorin lapsi, Siiri, oli aivan pieni. Siellä me kuitenkin vietimme hauskoja hetkiä uiden lähilammessa, syöden marjoja pappilan kuistilla tai kuunnellen kahden vanhan tädin hauskoja nuoruutensa juttuja. Setä Blomgren oli enimmäkseen kiinni virkatehtävissä, ja täti Blomgrenilla oli täysi työ 8:n lapsen hoidossa sekä taloudenpidon monissa askareissa. Virkistyneinä sieltä aina iltapäivällä palasimme kasarmiimme.
Ensimmäisenä kesänä tein Mobergin kanssa pitkän kävelyretken Kirvun-kotiini juhannuslomaksi. Silloin oli sotilaskunniaamme mairittelevaa, kun ihmiset teiden varsilla pelloilta ja niityiltä tarkastelivat ohikulkevia kiiltonappiherroja. Moni pysähtyi ihmettelemään, että papinpojankin piti marssia sotilasrivissä rahvaanpoikien kanssa. Ei tunnettu vielä nykyajan yhdenvertaisuutta, jolloin sotarivissä seisoneet erisäätyiset nuorukaiset, yhteisten vaarojen ja vastusten karaisemat, luonnollisesti veljeilevät keskenään. Rätykylässä tulivat meitä vastaan pappilan hevonen ja ”rillat”, joissa jälleen herroiksi kohonneina läpi kauniiden metsien ja järviseutujen nopeasti kuljimme 15 kilometriä pappilan pihaan. Siellä äiti huulet hymyssä ja iloista säteillen vastaanotti sotapoikansa, jonka posket olivat auringonpaahteessa ruskettuneet lakinrajaan asti ja jonka ryhti oli paljon parantunut ankarasta äksiisistä. Vanha isäkin ylpeänä katseli poikansa uusinta saavutusta ja kyseli meiltä tarkkaan reservin oloja, samalla muistutellen mieleensä vanhoja Räisälän aikoja, jolloin hän oli tutustunut toverini Mobergin isään, Käkisalmen alkeiskoulun rehtoriin. Että sisareni olivat haltioissaan nähdessään kaksi uljasta sotapoikaa, on sanomattakin selvää. Mutta päivän päästä oli lähdettävä paluumatkalle, eikä paluu kasarmioloihin ollutkaan yhtä hauskaa kuin suloinen juhannuspäivä, muuten nimipäiväni, oli ollut sireenintuoksuisessa pappilassa.
Kun vielä kolmantena kesänä oli vietetty kaksi kertausviikkoa elokuulla 1887 tutunomaisissa oloissa kasarmin huoneissa tai harjoituskentällä, oli elämäni lyhyt sotilasaika iäksi päättynyt. Oli jonkin verran surumielistä jättää taakseen tutut paikat, asetoverit, aliupseerit ja itse herra majuri. Viimemainitun tapasin jäähyväiskäynnin jälkeen vain kerran myöhemmin Käkisalmessa. Toisia en ole sittemmin koskaan nähnyt. Ylioppilastoverini Mobergin tapasin myöhemmin vain pari kertaa, kulkiessani Viipurin läpi Kirvuun. Hän oli näet oikeustutkinnon suoritettuaan ja varatuomariksi tultuaan asettunut asianajajaksi Viipuriin koko lyhyeksi eliniäkseen. Ikosta, hiljaista ja vakavaa miestä, sekä Puputtia, iloista ja sukkelakielistä velikultaa, en muista myöhemmin koskaan tavanneeni. Mielessäni väikkyy kuudenkymmenen vuoden vierittyä säteilevä ja kirkastunut kuva siitä nuoruudenajasta, jolloin huolettomin mielin kuljettiin kivääri olalla, aavistamatta mitään Suomen tulevien sotien kauhuista, jolloin niin moni urhoollinen soturi uhrasi henkensä rakkaan synnyinmaan puolesta.