Simpeleläinen Saimi Levo os. Repo (1912–2006) kirjoitti muistiin tarinoita vanhoilta ajoilta omasta ja perheensä elämästä. Näitä on puhtaaksikirjoittanut ja stilisoinut hänen tyttärensä Seija Stavén ja osa tarinoista on aikaisemmin julkaistu Kaakkoisseutu-lehdessä 2000-luvun alussa.
Oli kesäkuun 20 päivän aamu, kun me lähdettiin evakkoon armon vuonna 1941. Pakkasin tärkeämpiä tavaroita pyörän tarakalle, ja olihan minulla reppu selässä ja siinä evästä. Päällystakki oli pyörän sarvikon päällä sateen varalta. Ei minulla muuta kyytiä ollut kuin pyörä.
Läksin naapurien kanssa. Heillä oli lehmät ja hevoset mukana. Minulla ei ollut silloin lehmääkään, se oli hyvä. Menimme tuota Peruspohjan tietä Melkoniemeen ja siellä oli ensimmäinen pysähdyspaikka jossakin Melkoniemen koulun luona. Lehmät pantiin tienviereen peltoon syömään ja itse käytiin eväspussien kimppuun. Tuli mies sieltä ja sanoi ettei lehmiä saa laskea peltoon. Rouhiaisen Jussi sanoi, että meidän on pitänyt jättää kaikki pellot ja lähteä maata kiertämään.
Aikamme siinä levättyämme läksimme taas eteenpäin sellaisia metsäteitä, kun valtatiet oli sotilaskäytössä. Olisiko ollut Ruhvanan kylä, en oikein tiedä, mutta talo oli Keron talo, johon sitten käytiin yöksi. Sieltä oli talonväki jo lähtenyt evakkoon. Ovet oli auki, ja tupa oli oikein siisti. Raamattu oli pöydällä auki, mutta sitä en muista mitä siinä kohdassa luki. Olimme siinä talossa yötä. Ei siellä ollut kuin se meidän naapurin sakki. Sieltä vain eteenpäin Vuoriniemelle ja Särkilahteen. Oli sotilaat tehneet sillan roomuista, niitä vain vierekkäin ja lankkuja päälle. Siitä pääsi yli karja ja hevospelit, sitä en tiedä pääsikö autot. Aina jossakin paikoin levättiin ja syötiin eväitä. Hevosilla oli suuret kuormat ja lehmiä ja ajajia kävi usein väsyttämään. Minäkin enimmäkseen työnsin pyörää, eihän siinä tungoksessa päässyt ajamaan monta kertaa.
Rouhiaisen Jussilla oli emähevonen ja 2-vuotias sälköhevonen. Hän valjasti sen sälön kiessien eteen ja laittoi sen sitten tavarakärreihin kiinni ettei tarvinnut ohjastaa. Emma ja Elsa olivat niissä kiesseissä kyydissä, Elsa kun oli vasta 1 v 3 kk vanha. Kyllähän se suoralla tiellä kävi hyvin. Mutta kun Jussi ohjasti tiereunaan ja siinä oli pieni oja, niin siinä tuli kolari. Kärryt kaatuivat ja sinne meni Emma-tyttönen, mutta kun vauhti oli hiljainen, ei siinä kuinkaan käynyt. Siinä muistaakseni oltiin yötä nurmella, nukuttiin paljaan taivaan alla. Ei sattunut satamaan.
Ei niitä kaikkia paikkoja muista eikä tietänyt silloinkaan missä milloinkin oltiin. Mutta sitten juhannusaattona jouduttiin Sulkavalle. Siellä meille annettiin ruokaa nimismiehen pihassa. Oli pitkä pöytä ja sillä suuri kasa voileipiä ja siinä leivän päällä oli pienen pieniä muikkuja. Kylläpä olivat voileivät hyviä. Lehmät söivät siellä nimismiehen puutarhassa mitä löysivät. Me nukuttiin työväentalolla ja silloin ulkona satoi kovasti. Mutta ei meillä ollut hätää. Siellä oli jonkunlaiset sängyt ja niissä patjat, hyvin nukutti. Siellä oli paljon sotilaita menossa rintamalle päin. Sitten matka jatkui Sulkavalta Juvalle. Siellä matkan varrella annettiin evakoille puuroa. Rouhiaisen Jussi sanoi aina että: Tulee tätilä, saadaan sapuskaa. Sinne Juvalle sitten jäi lehmät. Ne talolliset ottivat ne hoitoonsa ja lypsääkseen.
Siitä sitten meidät käskettiin menemään Hiirolan asemalle. Sieltä päästiin junaan. Kun kuljettiin Mikkelin sivu, niin joku sanoi että siinä on päämaja, siinä se Mannerheim on. En tiedä sitten oliko hän siellä. Junassa sitten mentiin Vilppulaan. Sitä en muista, oliko härkävaunu. Luultavasti oli koska siinä hevoset ja kuormatkin vietiin.
Kun päästiin Vilppulaan, niin siellä oli vastaanottajat ja ne käski mennä johonkin seurojentalolle. Siellä oli ruispuuroa tai pikemminkin velliä, kun se oli niin löysää. Mutta kai se oli sen paikkakunnan mallia. Siellä oli sitten jonkunmoinen siirtoväen huolto. Kyselin siskoani, että missä on sen niminen henkilö, kun ne äidit ja lapset vietiin aikaisemmin. Sain sitten tietää että hän on Pohjaslahdella. Siitä vain pyörän selkään ajamaan sinne, eihän se 25 km ollut matka eikä mikään, kun oli tiedossa sukulaisia. Sinnehän sitä yöksi pääsi, vaikka heillä oli vain pieni kamari, missä olivat 2 aikuista ja 4 lasta. Olin siinä pari päivää.
Sitten tuli yksi mies pyytämään emännän avuksi kasvimaata kitkemään. Heillä oli 6 lehmää ja joskus sain lypsää ne kaikki yksin, mutta en montaa kertaa. Oli se emäntä siellä myös lypsämässä. Ei silloin ollut lypsykoneita.
Se Pohjaslahden pitäjä oli Ruovedestä erotettu pikku pitäjä. Oikein nätti pieni kirkko, vielä pienempi kuin Simpeleen kirkko ja ihan kirkon vieressä oli hautausmaa ja siellä paljon kukkia.
Kun olin siellä talossa, niin ihmettelin kun minusta se korvike oli erimakuista mitä olin aikaisemmin saanut. (Silloinhan juotiin korviketta.) Kerran sitten näin kun isäntä keitti sitä, että hän laittoi suolaa siihen pannuun. Ahaa, se olikin sen takia erimakuista, mutta ei se nyt pahaa ollut.
Siellä oli hyvin rauhallista, ei ollut teilläkään paljon liikennettä. En ollut siinä talossa kuin kolmatta viikkoa, kun ne jo rupesivat laskemaan pois sellaisia työtä tekeviä ihmisiä. Vanhat ja lapset jäivät vielä sinne. Menin taas sinne Siirtoväen huoltoon ja sain matkapaperit. Ei muuta kun pyörälle ja ajamaan Vilppulaan, siitä junaan ja kohti kotikunnaita. Junalla tulin Särkisalmelle, mutta en muista matkasta mitään erikoista. Särkisalmelta läksin ajamaan pyörällä Melkoniemen kautta tänne Kaljusenkylään kotipuoleen. Melkoniemessä Halon talon naiset olivat lypsämässä siinä tien vieressä. Niin minä pyysin että antakaa minulle pulloon maitoa ja minä sain. Läksin edelleen ajelemaan. Minulla oli se pullo paperikassissa muitten tavaroitten joukossa. Silloin ei ollut näitä muovikasseja niin kuin nykyisin. Se kun keikkui se paperikassi siinä pyörän sarvikossa, niin eikös tuo pullonhyväkäs kaivanut reiän siihen kassin pohjaan. Pullo putosi Haukkavuoren rinteeseen ja särkyi. Ei siitä ollut mitään hyötyä, vaikka minä monta kilometriä kuletin. Sitten kun tulin Tiittaan, niin Hilja oli keittänyt kaalia ja kyllä se kulkurille maistui.
Oli sitten tämä loppumatka kotia, mutta ei meinanneet laskea. Siinä Pitkänjärven tienhaarassa oli vartiossa 2 sotilasta, jotka sanoivat että ei tästä eteenpäin. Selvitin, että mie menisin vaan katsomaan kotimökkiäni. No sitten ne lupasivat, että jos en viivy kuin tunnin niin saan mennä. Sanoin että kyllä minä siinä ajassa kerkiän käymään. Täällä oli sotilaita ja lottiakin. Heinäntekoon laskettiin sieltä evakosta, mutta ei täällä ollut mitään heinän tekemistä, kun olivat hevosille syöttäneet kaikki heinäpellot aivan paljaaksi. Mutta sitten vastalahjaksi oli peruna mullattu ja kitketty hyvin. Sain perunoita kohtalaisesti, että sain myydäkin kun oli perunapula. Myös kasvimaa oli hyvin kitketty, oli suuria kaalinpäitä ja porkkanoita. Ja vilja, mitä minulla oli vähän tehtynä, oli säilynyt. Minulta jäi kotiin 4 kanaa ja kissa. Kanat oli tallella mutta kissa oli karannut.
Kun sitten sain asiat tarkistettua, läksin pois. Olin Tiitassa viikon päivät, ennen kuin pääsin kotiin. Tässä paikoin oli rintama paikoillaan, ei ollut mennyt vielä eteenpäin. Ei tässä kohdin muistaakseni tapeltu, ei kuulunut laukauksia. Ne sotilaat sitten vain vähin erin katosivat. Kova oli liikenteen jyrinä kun ne menivät siitä Tiitan mäkeä ylös. Mutta kyllä siihen jyrinäänkin nukkui, kun ei muita sotatoimia ollut.
Täältä oli viety kaikki villavaatteet, sukat ja villatakit. Liekö heillä sotilailla ollut kylmä kesälämpimillä. Oli ne muilta vieneet pyyheliinat ja paremmat lakanat. Minä kun vein ne vähät mitä oli Hämäläisen perunakuoppaan, niin sinne ne ei osanneet. Myös siskoltani oli hävinnyt paremmat lakanat ja pyyheliinat. Sanoivat, että ne Länsi-Suomen miehet laittoivat koteihinsa, että hyö saivat sotasaalista…